Vanha kansa aikoinaan opetti jälkipolville että kädenpuristelu on hyvästä. Se antaa ryhdikkään ensivaikultelman likistelijästä, kuka murskaa kanssa kättelijän kirjoituselimen tuhansiksi murusiksi yhdessä sekunnissa. Olen monesti törmännyt likistelijöihin. Ihan murskaksi asti en ole antanut käden mennä vaan olen ollut ennalta-arvaava. Tiedän missä kohtaa on oivaa hypätä ja kiskoutua irti kättelytilanteesta. Ihmisestä voi jopa nähdä etukäteen millainen kättelijä on. Osaa vähän varautua että kohta voima jyllää. Likistelijän ilme on pirullinen, se on odottaa jännittyneenä koska seuraava uhri uhrautuu käteltäväksi. Ensin esiteltävä katsoo kauempaa, astuu muutaman askeleen lähemmäs, likistelijä kihisee innosta ja tärisee malttamattomana päästä esittelemään itsen. Hirmu monet pelkäävät kättelyä, heille on jäänyt mielikuvia lapsuudesta kuinka käsiluu menee palasiksi, muistoja ensimmäisestä työhaastattelusta jolloin kädet hiestä likomärkinä odotteli ensivaikutelman luomishetkeä mahdolliselle tulevalle esimiehelle tai esinaiselle tai vaikkapa se onnellinen tunne kun on saanut jotain uutta veikeää ja lopuksi kätellen kiittelee. Taas oli  kohteliaan ja viattoman ihmispolon nivelet säpäleinä, kun likistelijän käsimurskaamoon tietämättään joutui hän.